Unelmien tyttöystävä

Miulta on usein kyselty, että mimmonen on mun unelmien tyttöystävä. Monet luulee, että miulla on jotain hirveen tiukkoja ulkönäöllisiä, tyylillisiä ja luonteellisia kriteerejä, mutta yllätysyllätys - eipä ole. Muutamaan otteeseen oon jopa kuullu jotain, että "Sulle pitäis varmaan olla semmonen isotissinen ja perseinen blondi".. News flash: mieluummin just toisinpäin, mutta molemmat ovat irrelevantteja asioita miulle.

Se on kyllä totta, että olen tässäkin asiassa perfektionesti, mutta se ehkä näkyy vähän eri tasolla. Koitan jotenkin epämääräsesti tässä unettomuuttani nyt kuvailla jotain semmosia juttuja, mimmoinen miun "unelmatyttöystävä" olisi tai jotain semmosta. Ja toisaalta tiedostan, että kaikki tämmöiset jutut on turhia. Kun rakastuu, ni rakastuu, eikä sydän mieti, että täyttääkö joku nyt tämmösiä juttuja.. mutta kerronpa silti. Voin puhua toiselle persoonalle, ni tää vaikuttaa semmoselta, että kirjotan just sulle (kuitenkin karvaselle miehelle), joka luet tätä nyt.. älä ahistu! :)

Ole mitä olet ja tee mitä haluat
   Oikeesti. Simppeleintä ikinä. Kenet tahansa haluankin, niin haluan sut semmoisena, kuin olet tai en ollenkaan. Sama pätee tyylillisesti. Pukeudu just niihin vaatteisiin, mihin haluat ja jos haluat värjätä hiuksesi vaikka vihreäksi, ni anna mennä. Mä en etsi tietyntyylisiä tai tietyn hiusvärin omaavia tyttöjä. Joskus oon menny erehdyksissäni sanomaan, että "punapäät on usein kuumia".. En tarkoittanut sitä sillä, että kaikkien maailman naisten tulisi nyt juosta värjäämään hiuksiaan punaisiksi, koska se on jotenkin muita jumalallisempi hiusten väri. Se ei sovi kaikille, mutta joillekkin se sopii.. ihan niinku nyt mikä tahansa juttu. Ois pitänyt alunperin vääntää tuo sanominen muotoon "kylläpä tuolle kuumalle mimmille sopii punaiset hiukset". Usein silmäni osuu omaperäisen tyylisiin mimmeihin, koska yleensä ne on ajatellu omaa tyyliään sillein, että se on niiden juttu, eikä ne välitä pätkääkään mitä muut ajattelee siitä. Ja tuohon omaperäiseen menee niin paljon juttuja, että sillä ei voi lokeroida mua tykkäämään vaan tietynnäköisistä ihmisistä. Mä pyrin olemaan oman elämäni supermies - oo sä oman elämäs supernainen, ni voidaan olla supersankareita toisillemme! :)

"Maailma on tehty meitä varten"
   Koen tätä jo yksinkin, mutta haluaisin jakaa tämän jonkun toisen kanssa. Jotenkin tuntea semmoista leffamaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja hulluutta, että voidaan tavallaan tehdä ihan mitä vaan ja nauttia kaikesta.. ottaa kaikki ilo irti siitä, mitä tää maailma meille tarjoo, koska se on tehty ruokkimaan meidän mielihaluja. Ihan sama missä ollaan ja mitä tehdään, niin ei tarvita mitään enempää. Juostaan kilpaa kesäyösssä, sekoillaan, huudetaan ilosta, katellaan tähtiä lumihangessa, ei välitetä vaikka kastutaan ukkosmyrskyssä ja meikit leviää.. kaikki on meidän ja meitä varten. Ei anneta tyhmien murheiden lannistaa, eikä kehitetä väkisin turhia ongelmia.. pietään ennemmin hauskaa kaikkialla :) En kai oo liian epätoivonen romantikko?
Kattokaa leffa "Notebook", se on yks parhaista leffoista, jonka oon ikinä nähnyt ja siinä kuvataan hyvin näitä tunteita.. mutta älkää väittäkö mua leffafriikiksi, joka vaan kaipaa semmoista, jota ei ole olemassakaan. Oon kokenut tuota jo kahdesti, joten tiedän sen olevan ihan täysin mahdollista.

Omat(kin) elämät
   Niinku monet varmasti tietää, niin olen varsin kiireinen ihminen. Teen paljon töitä ja harrastan vielä enemmän. Mulla on unelmia, joita mä tavoittelen ja oon valmis uhraamaan niiden eteen paljon. Voisin kuvitella siis tarvitsevani jonkun suht itsenäisen, omia unelmia omaavan, aktiivisen ihmisen rinnalleni. Jos sulla on musikaalisia, valokuvauksellisia tai muita luovia harrastuksia, niin niitä voisi harrastaa joskus yhdessäkin. Yksityisyrittäjämäisen luonteeni takia mä en voi nyhjätä kotona katsomassa telkkaria joka ilta ja muutenkin voidaan välillä joutua olemaan pidempiä pätkiä erossa, mutta jos oot oikee ihminen, ni toki tekisin siitä yhteisestä ajasta maailman parasta :)

Positiivisuus on oikeesti aika jees   Mua on alkanu vähän ahistaa olla negatiivisten ihmisten seurassa. En ihan ymmärrä, että miksi pitää kokoajan murjottaa ja ajatella, ettei mikään onnistu. Suomessa näin talvella ihmiset on vähän niinku jotain massazombeja.. hymyilet jollekkin (tai muuten vaan) kaupungilla, ni saat korkeintaan murhaavia katseita takaisin. Hymyile, huuda, nosta kädet ilmaan, tanssi ja näytä kaikille. Ota sen jälkeen viidesti turpaas, nouse ylös ja jatka yrittämistä - joskus sä onnistut ja ainaki yrittäminen on hauskaa! En ehkä osais elää ihmisen kanssa, joka on yltiönegatiivinen.. siit ei varmaan vaan tulis mitään. Alkuun mä pystyn aina tuomaan sen positiivisuuden, mutta jossain kohassa se negatiivisuus lannistaa mutkin ja multa häviää ilo elämästä. No thank you! Enkä nyt sanonu, että pitäis mitenkään tekopirteäkään olla..  ihan tiedoksi :D

Love me the way I am
   Mä oon tämmönen, ku oon.. jokseenkin erikoinen tapaus, mut en mitenkä erityisen ihmeellinen.. tutustu, ihastu tai vihastu, mutta tee se sen takia, mitä mä oikeesti oon. Ei mielikuvien, muiden ihmisten mielipiteiden tai joidenkin asioiden takia, jotka ei liity minuun ihmisenä mitenkään. Oon saanu tarpeekseni pyrkyreistä.

Trust me and I'll trust you too
    Luottamus on hemmetin tärkeetä kaikissa ihmissuhteissa. Mä oon kasvanut ohi mustasukkaisuudesta ja oon aina ollut hyvä luottamaan. Olen tiedostanut saavani välillä paljon huomiota ihmisiltä, mutta se ei meinaa, että sun pitäis olla huolissaan. Jos jotain, ni oon aina pyrkinyt olemaan edes luotettava. Jos oon sun, ni oon sitte sun.

 ..anyone?



ps. pakko olla sen verran pinnallinenkin, että jos oot pienikokoinen (joku ihme suojeluvietti?) ja sulla on semmoset silmät, joita voisin tuijotella maailman tappiin asti, ni en valita :) Tosin nuokaan ei ole mitään välttämättömyyksiä.

7 syytä tatuoinnille

Otin tuossa syksyllä Superman -logon tatuointina käteeni. Kyseessä oli ensimmäinen tatskani ja moni onkin sen jälkeen kysellyt syitä noin "mainstream" -kuvan ottamiselle. Koska mulle tatskan on oltava merkityksellinen, ni halusinkin vähän paljastaa niitä monia syitä, miksi otin juuri tuon.

1. Koen olevani oman elämäni supersankari - ois siistii, ku muutki tuntis niin omien elämiensä kohdalla.

2. Koen olevani miesten joukossa varsin erottuva poikkeus, joten siksi "superman" .

3. Oon leffafriikki ja kunnioitan hirmuisesti sarjismaailmaa, vaikken ite oikeestaan oo ikinä ollu hyvä lukemaan mitään..

4. Jotenki tuo antaa mulle ison muistutuksen, sillonku on eniten maassa. Se sanoo, että mussa on voimia sisällä ja selviin mistä vaan.

5. Bon Jovi oli ensimmäinen yhtään rokimpi bändi, jota aloin kuuntelemaan jo tosi nuorena ja sitä bändiä on kiittäminen melkein kaikesta mun musikaalisesta kehityksestä. Ja Jonillahan on tuommoinen saman tyylinen tatuointi.. joten se on myös kunnianosoitus kyseiselle bändille, joka on edelleen iso osa elämääni. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei tätä kovin monet ymmärrä "fanitatuointina".. Someday I'll Be Saturday Night!

Lisäksi tuolla S-kirjaimella on tuossa omat merkityksensa, niistä esimerkkeinä:

6. Tuo on otettu mun siviilipalveluksen koulutusjakson viimeisenä iltana - muistuttaen mua aina sivariudesta ja aseettomuudesta, sekä kaikista niistä hienoista hetkistä, joita Lapinjärvellä vietin.

7. Mun elämän suurimman rakkaudenkohteen nimi alkoi S-kirjaimella. Nyt toi tatska muistuttaa mua siitä, että kaikki on mahdollista.. rakkaus voi olla täydellistä ja semmoista leffamaista.. joku päivä löyän jonku muun, kenen kanssa tunnen itteni kokonaiseksi ja kelle voin olla Supermies (: En varmasti ikinä tatuois kenenkä oikeen ihmisen nimeä ihooni, mut tuossa se on silti sillee huomaamattomasti aina lähellä sydäntäni<3

"These dreams are worth waiting for"

Moi,

Mulle kuuluu hyvää. Oon löytäny taas uutta vaihdetta elämälleni ja uudellä bändillänikin (Six Inch - tsekatkaahan: www.facebook.com/SixInchBand) tuntuu lähtevän pikkuhiljaa pyörät liikkeelle oikein kunnolla. Oikeestaan ainoa asia tän jatkuvan yksinäisyyden lisäksi, mikä tällä hetkellä vähän ahistaa on tämä valtion leikkikoulu, jota yritän parhaani mukaan suorittaa. En halua valittaa, tykkään duunistani sikäli ja hyviä tyyppejä on työkavereina, sekä saan olla muutenkin kivojen ihmisten kanssa tekemissisä ja mukavassa ilmapiirissä. Mutta silti on ollut todella hankala sovittaa aikaisempaa elämääni tähän uuteen rytmiin. Tavallaan tuntuu, että hukkaan jokaisesta päivästäni 8 tuntia johonkin vähemmän tärkeään ja vähän merkityksettömään, kun voisin käyttää senkin ajan jahdatakseni unelmiani. Mutta sentään opin varmasti tämän vuoden aikana, että kun tästä vapaudun, niin jaksan vielä isommalla motivaatiolla työskennellä niiden unelmien saavuttamiseksi, vaikka 14 tunnin päiviä kokoajan. Tosin joku mun sisällä sanoo, että tälläkin on joku kiero tarkoitus. Jonku mulle vasta tulevaisuudessa selviytyvän asian takia matkustan viikoittain kotipaikkakunniltani takaisin Petäjävedelle maanantaiaamuksi klo 0800 ja raataa täällä hemmetin pitkää päivää..

Mutta tällä hetkellä nimittäin tuntuu, että aika loppuu kesken. Herään yleensä kuudelta, käyn joko aamulenkillä ja suihkussa tai sitten luen tai teen jotain työjuttuja.. pyrin menemään seitsemän ja kahdeksan välillä duuniin, josta pääsen 8 tuntia myöhemmin pois. Yritän jatkuvasti saada vähän ylityötunteja, jotta olisi helpompaa saada joku tarvittava päivä vapaaksi esimerkiksi bändin keikkaa varten. Käytännössä olen takaisin kämpillä neljän ja kuuden välillä iltapäivällä. Siihen jää semmoinen viitisen tuntia, ennenkuin pitää alkaa käymään iltatoimille ja nukkumaan. Yksityisyrittäjämäisenä ihmisenä olen tottunut joko tekemään asiakastöitä tai kehittämään itseäni monta tuntia päivässä.. tällä hetkellä sille jää aikaa ehkä 1-2 tuntia.. koska aloin viime vuonna soittamaan kitaraa aktiivisemmin, ja se on mulle edelleen erittäin uusi soitin, pyrin soittamaan sitä päivittäin - edes sen 30 minuuttia. Syntikoitakin pyrin soittamaan muutamaan otteeseen viikossa ja jotenkin pitäisi myös olla äänittämässä ja tekemässä kahta eri bändin levyä tässä alkuvuodesta. Haluisin toteuttaa myös omia valokuvausprojektejani aina silloin tällöin, kirjoitella lyriikoita ja tehdä omia biisejä.. noihin oikeesti panostaminen vaan tuntuu jäävän siitä kiinni, että osuisiko vapaa viikonloppu. Voin kertoa, että niitä osuu tälläiselle valokuvaajamuusikolle aika vähän. Tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessa on kokoajan pieni tuli perseen alla, että hipin pitäisi mennä pesemään hampaat, laittaa urheiluvermeet aamuksi valmiiksi ja mennä peiton alle.

Kerroin alussa unelmista. Monet onki kysyny multa, että mitä ne mun unelmat on. Niitä on oikeestaan kolme sellaista isoa unelmaa.. mikään ei ole saavuttamattomissa, mutta vaativat silti paljon toteutuakseen.


1. Tehdä elääkseni jotain, jota oikeasti rakastan.

Minuu on aina kammottanu ajatus, että heräisin aamulla duuniin, jonne en haluaisi mennä.. menisin sinne vaan, jotta selviäisin ja jotta pysyisin oravanpyörässä. Mä haluisin oikeesti ihan mielettömästi, että voisin elääkseni toteuttaa intohimojani. Tällä hetkellä se vois olla joko valokuvaamisen tai musiikin alalla, mutta myös näytteleminen, mallin duunit ja elokuva-ala kiinnostaisi, tosin ei musta varmaan oo niistä mihinkään. Musiikinkin suhteen se vaatisi sitä, että joku mun bändi breikkaisi läpi ihan tosissaan ja huomaisin vaan jossain kohassa eläväni sillä - en halua musiikkia itessän ajatella rahan kautta, joten en osaisi toimia ammattimuusikkona, enkä esimerkiksi säveltäjänä muille tahoille. Tää kaikki lähtee ahkeruudesta ja siitä, että on valmis lyömään sitä päätänsä seinään. Olemaan aina valppailla ja valmis tekemään kaikkensa. Bändien kanssa se varmastikkin tarkoittaa ihan hirveitä uhrauksia, tehdä alussa keikkoja miinusbudjetilla pikkuklubeilla, jotta saisi edes vähän nimeä.. säästää hitto taskurahoista, että ois varaa tehdä jotain äänityksiä.. raataa, ku hullu sen juttunsa eteen. Oikeestaan pitkälti sama juttu valokuvauksenkin kanssa.


2. Ihan mihin tahansa elämä mua viekään, niin haluan pitää hauskaa ja nauttia kyydistä.

Tää menee tavallaan samaan osastoon tuon edellisen kanssa. Toki, jos elääkseen tekee semmosta, mistä nauttii, niin varmasti myös vapaa-ajalla osaa ottaa ilon irti kaikesta. Oon hyvä iloitsemaan pienistä asioista ja siksi uskonkin, että tää on ehkä se helpoin näistä kolmesta tavoitteesta. Haluun matkustaa, tavata uusia ihmisiä, soittaa rokkikeikkoja, katsoa maailmaa etsimen läpi, olla romanttinen, ihastua, rakastua.. ylipäätänsä haluun keskittyä positiivisiin juttuihin, enkä jäädä liiaksi murehtimaan surkeita juttuja. Pahoja juttuja tapahtuu ja pahuutta on hirveesti maailmassa, mutta jos jää himaan murehtimaan jotain semmoista, niin voi käydä hassusti.


3. Haluisin löytää sen toisen puoliskoni.

Tää tuntuu aina ikuisuusprojektilta. Ihastun nimittäin ihan tosi helposti, mutta ujouttani en tietenkään ole kovin nopea tekemään mitään hirmusuuria siirtoja kovinkaan nopeasti. Yleensä joku äijjä, jolla on jotku nopean toiminnan joukot, ehtii viedä sen mimmin, ennenku kerkeen edes avata suutani - ymmärrän, että nopeet vie hitaat. Tai sitten yksinkertasesti musta ei olla kiinnostuneita.. joissain tapauksissa mimmi paljastuu sekopääksi tjms. tai, jos kaikki muu menee putkeen, ni sit mun ja sen mimmin välille ei vaan synny semmoista oikeaa tunnetta tai se kuolee alta aikayksikön - minkäs teet.

Sitä vaan kovin kaipaa, että ois joku kenen kanssa jakaa kaikki ja jonka läheisyyteen käpertyä näin kylminä talvi-iltoina.. eikä fiilistä helpota yhtään se, että toi kämppis on niin umpirakastunut ja tässä kämpillä saan sitä sitten itsekkin todistaa.. Hieno tunne se muistaakseni onkin :) Toisaalta, eipä tähän mun tän hetkiseen elämäntilanteeseen oiskaan mitenkä kovin helppo astua.. oon ajatellu, että mun on varmasti fiksumpaa vaan sinkkuilla tää palvelusvuosi ja miettiä tämmöisiä sitten vähän myöhemmin.. mutta silti sitä toivoo, että joku päivä saisin tehdä jonkun onnelliseksi :)

 

Mä olin just luonu kauniin taivaan. Sitä tsiigailin ja mietin vaan:
"Ennenku voin täältä lähtee, ni ois kiva tavata pari tähtee"
Kuva: Miika Ojanen

"I wish everyday could be like christmas.."

Onpas ollu erityisen hieno joulu tänä vuonna. Jätin kaiken sellaisen, jota voisi työksi kutsua, suosiolla yli 300 kilometrin päähän ja päätin ihan vaan ottaa aikaa itselleni ja rentoutumiselle. Oon katellu tässä leffoja, pelannu pelejä, soitellu & tehny biisejä, kirjotellu, valokuvannu, tunnelmoinu kynttilöiden valossa punaviiniä juoden.. ollu ihan tosi kivaa. Tää mun luola on semmoinen taikapaikka, ettei mitään järkeä.. luovuus kukkii, kaikki tuntuu mahtavalta ja on kiva katella leffoja :)

Jos jokin tässäkin joulussa mättää, niin se, ettei ole mahdollisuutta jakaa sitä kenenkään erityisen kanssa ja jokaikinen yö on vaan kömmittävä yksin tuohon isoon ja kylmään sänkyyn. Valitettavasti vaan tämäkään vuosi ei tuonut mulle semmoista henkilöä, eikä edes sitä unikaveria helpottamaan nukkumista :D Oon alkanut miettimään itseäni liian hitaana.. oon huomannu tässä jo monta kertaa, että siinä kohassa, kun mä vielä keräilen ihastumista tai rohkeutta, niin joku toinen on jo tehnyt asialle jotain ja sitten ollaan niin "together forever", että melkein oksettaa.. ei sillä, mä en oo ollenkaan kateellista tyyppiä ja oon onnellinen, jos toiset löytää itselleen sopivia kumppaneita. Mutta kyllä varmasti muutkin tietää sen tunteen, ku tunnet itsesi maailman yksinäisemmäksi ja näet niitä, aah, niin rakastuneita pariskuntia kävelemässä käsi kädessä :')

Mul on muuten maailman paras veli ja ollaan varmasti maailman paras pari pelaamaan black jackia.. käytiin taas tässä jouluaattoa edeltävinä pyhinä ja voitettiin molemmat sievoiset summat, eipä olla muuten kertaakaan hävitty, kun ollaan oltu kahdestaan pelaamassa!

Nyt en oikeen tiedä, että mitä tässä tekisi tämän loppuviikon. Tekis mieli katsoa "The Bourne" -leffat marathonina, mut ei oikeen yksin jaksa sitäkään. Ens viikonloppukin on ihan auki, kuin myös uudenvuodenaatto.. ei mul edelleenkä oo tylsää, mut on tää outoa, ku ei oo oikeen mitään semmosta tekemistä, mitä pitäis tehdä - tulkaa joku mulle seuraks tänne :)

Perjantaina ajelin reilun 300 kilometriä yksin Nightwishin uusimman levyn soidessa kaiuttimista.. olipa tunnelmallista :)

Käytiin hautumaalla moikkaamassa broidiakin - sillä ois ollu vasta synttärit :)

Mut joo, toivottavasti kaikilla muillakin on ollut siisti joulunaika ja loppuvuosi menee muutenkin hyvin :)

Palaillaan taas pesille,
Nesti
 

Vuosi elämästäni

Mulla oli vähän aikaa sitten synttärit ja allekirjottaneella on ollu joku tapa aina omien synttäreiden aikaan mietiskellä mennyttä vuotta alkaen niistä edellisistä synttäreistä. Tänä vuonnakin oon miettiny tuommosia juttuja, mut en oo vaan oikeen kerenny aikasemmin kirjoittaa mitään, kun on ollut vähän häslinkiä.

Viimene vuosi on voinut hyvinkin olla tulevaisuuden kannalta tärkeä ja tähän ajanjaksoon sisältyy monia kynnyksiä, joita oon raskain jaloin joutunut ylittämään. Sain itteni ulos kahdesta koulusta, joka oli varmastikkin tärkeä juttu, koska aikaisemmmin ei päätökseen asti koluttuja kouluja hirveesti ollut. Opiskelujen suhteen en ole vielä tietoinen, että mitä tulen tekemään ja nyt sain vielä vuoden lisäaikaa miettiä, kun astun huomenna valtion palvelukseen. Ite en niinkään osaa arvostaa noita lukio-opintoja omalla kohdallani, mutta melkei pystyin olemaan ylpeä itsestäni, kun onnistuin valokuvauspuolen kaikista näytöistä saamaan parhaan mahdollisen arvosanan. Mutta eipä silläkään paperinpalalla oo mulle hirveesti väliä - miun mielestä ihmisiä arvioidaan ja laitetaan järjestykseen liikaa paperinpalojen perusteella.

Musiikkijuttujen suhteen yksi mulle hemmetin tärkeä ajanjakso tuli päätökseensä, kun bändini Luminosity lopetti toimintansa. Olen kuitenkin ihan todella iloinen, että kerettiin heittää muutama hieno keikka, josta jäi ultimaattisen upea fiilis. Odotan tästä seuraavan lisää aikaa omien biisien säveltämiseen ja soittajana ittensä kehittämiseen, mutta silti sitä jotenkin kaipaisi keikkailevaa bändiä. Olisi hirveä hinku treenata biisejä ja lähtee keikalle.. mutta pääasia nyt, että voi tehä musiikkia.. se on mulle erittäin terapeuttista ja nautin siitä suuresti.

Valokuvauksellisestikin vuosi oli merkittävä. Sain julkaistua ensimmäisen kirjani, pidin toisen valokuvanäyttelyni ja sainpa jopa ensimmäistä kertaa Iltalehteen koko sivun kuvan.. tästä kaikesta isosti kiitos Osmo's Cosmokselle, joka otti mut messiin. Mulle oli iso juttu myös se, että loma-asuntomessuilla oli yksi asunnoista sisustettu mun maisemakuvilla.. oli huikee fiilis nähdä omat kuvat isoina vedoksina siellä seinillä. Oon myös saanut uusia kuvia hääportfolioon ja nyt loppuvuodesta oon saanut ilon ja kunnian aloittaa jo pitkään mielessä olleen "The New Era" -projektin, joka on käynnistynyt hienosti ja on ollut iloa lukea paljon kiittävää kommenttia, kiitos teille kaikille. Ehkä me Eiran kanssa taiotaan tulevalle vuodelle jo kirjaa ja/tai näyttelyä teidän kiusaksi. 

Viimesen vuoden aikana oon saattanut itsekkin muuttua. Jollain tavalla tämä kiertuekuvausprojekti sai näkemään tiettyjä asioita hieman eri tavalla.. mm. oon oppinu, ettei munka tarvii aina stressata kaikesta.. joskus asiat tapahtuu ihan omalla painollaankin ja mun on pakko myös luottaa muihin ihmisiin, eikä yrittää aina tehdä kaikkea itse muidenkin puolesta.

Viimeisen vuoden aikana olen ihastunut, rakastunut ja kuten aina - joutunut pettymään. Ei ollut tämäkään vuosi se, jolloin löytäisin sen oikean mimmin itelleni tai jos oli, niin en tiedä sitä vielä itsekkään. Mutta oikeastaan tämä vuosi sai mut vaan ottamaan ison askeleen taaksepäin kaikessa tuommoisessa. Minuu ei oikeestaan nyt ees kiinnostais seurustella, eikä ihmiset ylipäätänsäkkää herätä niin voimakkaita fiiliksiä.. ehkä on mun aika nyt keskittyä ihan muihin juttuihin. Tosin, niinkuin aina, ni eihän sitä koskaan voi tietää. Olen tässä lähipäivinä taas todennut, että mun elämässä voi kyllä ihan millon vaan tapahtua ihan mitä vaan. 

Muistakaa kaikki, että ihmeitä tapahtuu päivittäin.. jos vaan vähän muuttaa omaa käsitystä ihmeestä, ni niitä kokee jatkuvasti (:

Aukaisen näillä hetkillä uuden, suuren ja tyhjän sivun elämästäni. Monia muutoksia, murroksia ja tyhjältä pöydältä alottamisia on odotettavissa.. positiivisella mielellä kaikkeen, ni eiköhän tästä hyvä tule :)

-Nesti

"I never wanted the stars, never shot for a moon"

Kävelen jälleen kotiin. Yksin vesisateessa tallustan kilometrejä. Oisin toki voinut kulkea jollain muullakin tavalla, mutta halusin kävellä kylmässä syysilmassa vesipisaroiden tehdessä matkani raskaammaksi.. mutta tavallaan raikkaammaksi. Pelasin tänään blackjackia muutamalla sadalla eurolla, ja vaikka tällä kertaa jäin myös jonkun verran voitolle, niin sekään ei tunnu miltään. Raha on vaan metallia ja paperia tai nykyään ykkösiä ja nollia.. sillä ei ole mitään väliä. Sain katseita parilta mimmiltä, jotka tuntuivat katselevan kaikkia muitakin kaksilahkeisia ihan samalla silmällä.. tuo huomio ei tunnu miltään.. olen tottunut saamaan sitä muutenkin. Alkoholi ei vaikuta muhun.. olen juonut sitä ennenkin, joten tiedän miltä se tuntuu, eikä se tunnu enää miltään. Kaikki täältä saatavat yleisesti arvostetut asiat tuntuvat melkolailla mitättömältä. Olen kyllästynyt ihmismassoihin, joiden keskinäinen arvostus määräytyy siitä, kuinka paljon onnistut olemaan samanlainen, kuin kaikki muutkin siinä samassa massassa. Jos tästä massasta joku mua lähestyy, niin melkolailla aina on kyse ollut lopulta jostain todella erikoisesta. Joko joku on käsittänyt mut ihan väärin pelkän ulkonäköni takia tai ajatellut hyötyvänsä musta jotenkin tai jotain.. pitäis päässä reissuun, pitäis saada koko illan tarjoilut, pitäisi päässä jonnekkin jonojen ohi tai jonkun bändin bäkkärille tai millon mitäkin.


Mikään ei saa mua tajuamaan paremmin omaa yksinäisyyttään tässä maailmassa, kuin tälläinen kävely sunnuntaisena aamuyönä. Kahden punaviinilasillisen innoittamana mietin, kuinka hankalaa mun on tavata oman henkisiä ihmisiä ja saada heistä ystäviä. Henkisyydellä en todella meinaa sitä, että "hei, säkin tykkäät elokuvamusiikista ja katot big bang theorya - ollaan varmasti jotku kadonneet sielunveljet!".. ennemminkin tarkoitan juurikin sitä henkisyyttä.. tietynlaista ajatusmaailman vastaavuutta. Onnekseni mulla on muutamia todella hyviä samanhenkisiä ystäviä, mutta valitettavasti siltikin olen tuntenut itseni aina yksinäiseksi suurimman osan ajastani. Täällä näen joskus "kavereitani" - niitä, joihin törmää kaksi kertaa vuodessa ja dialogi on ennalta-arvattava: "Moi Nesti, miten menee? -Kai ihan hyvin, kuis sulla? -Ihan jees, työporukan saunailta ja sillee. -Okei". Tämä on oikea tyhjänpuhumisen paratiisi. Kukaan ei oikeasti välitä, ketään ei kiinnosta, mikään ei muutu ja aina jään kuitenkin yksin.

Olen alkanut miettiä yksinäisyyttä voimavarana ja jonain semmoisena, joka vaan kuuluu mulle. Mun kuuluu olla yksinäinen tai en olisi, mitä olen. Onhan mulla unelmani, harrastukseni ja työni, mutta silti jotenkin vaan tuntuu oudolta.. olen kuitenkin ihan ok mukava, ystävällinen, kohtelias ja ajattelevainen nuori mies, vieläpä varsin positiivisella elämänasenteella varustettu ja aktiivinen ihminen.. olen taiteellinen, romanttinen, urheilullinen tyyppi ja kiinnostunut monista asioista. Täytyykö mun oikeasti olla yksinäinen? Eikö mulle oikeasti löydy sopivasti ihmisiä ympärilleni? Tulenko elämään loppuelämäni yksin, ilman lämpöä ja rakkautta?

Olen erikoinen persoona - olisi pieni ihme, jos ymmärtäisit mua edes jotenkuten. Olen perfektionisti, joten voi hyvin olla, että olen itse syyllinen tilanteeseeni. Olen ujo, enkä halua häiritä tuntemattomia ihmisiä - en varmasti siis itse ainakaan helpota yksinäisyyttäni :D Siltikin olen avoin kaikelle. Pyrin elämään elämäni ilman ennakkoluuloja, joten mut on helppo yllättää :)


Sunrise Avenueta lainaten tai oikeastaan vapaasti suomentaen:
"Tervetuloa elämääni, näet ettei se ole helppoa
mutta pärjään ihan hyvin
Tervetuloa unelmiini
ne ovat ainoita, jotka tarvitsevat minua
ja pysyvät rinnallani"

Erään tärkeän hautajaiset (Luminosity 2007-2012)

Viimeinen reilu kuukausi on ollut aikalailla sekavaa aikaa. 5 vuotta sitten vedettiin Luminosity -bändini kanssa ensimmäinen keikka Joutsenon "Zenorok" -tapahtumassa ja sen jälkeen on tapahtunut paljon. Ja vaikka ensimmäisen parin vuoden jälkeen toiminta on ollut melkoisen turhauttavaa vuoristorataa, niin silti sitä aina on toivonut, että tästä vielä tulisi jotain. Monet miehistön vaihokset ja aina alusta aloittaminen saattoivat olla se isoin ja vaikein ongelma ja kun siihen liitetään kykenemättömyys ryhmässä keskusteluun ja ongelmien ratkaisuun, niin ajauduttiin jonkinmoiseen umpikujaan. Kuukausi sitten laulajamme E-P ilmoitti haluavansa lähteä bändistä ja allekirjoittaneesta tuntui sen jälkeen, että olin ainoa, joka olisi vielä halunnut ja jaksanut yrittää.. tehdä edes tämän jo niin hyvässä vaiheessa olleen levyn loppuun. Alkuun mulle oli vähän epäselvää, mitä tulee tapahtumaan, mutta nyt on jo muutaman viikon ollu tiedossa, että yksi keikka vedetään, jonka jälkeen laitetaan kamat läjään ja tätä mulle viimeset 5 vuotta elämäni tärkeinpänä ollutta asiaa ei enää ole.

The Final Calling,

Nyt on viimonen tsäänssi. Tän viikon lauantaina eli 18.8.2012 Parikkalassa on se viimeinen keikka, viimeinen tunti jotain tärkeää ja hienoa. En voi, ku toivottaa kaikki tervetulleiksi "Kipinä" -festareille, ois kiva nähdä siellä teitä tuttuja ihmisiä.. Niin paljon hienoja muistoja mahtuu tähän viiteen vuoteen, että nostalgioidaan vielä viimeisenki kerran yhdessä, juhlitaan bändin 5-vuotis synttäreitä, jonka jälkeen kuopataan se arvokkaasti :) Haikeaa ja surullistahan tämä on allekirjoittaneelle ollut. Viime viikolla käydessäni vanhoja tavaroita läpi, löysin vahingossa paljon kaikkea Luminosity aiheista tavaraa. Oli haastatteluja, keikkavideoita, äänityssuunnitelmia, faneilta saatuja juttuja, vanhan treenikämpän tavaroita yms. Tuli aika iso tippa linssiin. Nytkun mua on pyydelty uusiin bändeihin, niin jotenkin on tullut vähän ristiriitainen olo. Vaikka joku kuulostaisi hyvältäkin, niin se on tuntunut jotenkin merkityksettömältä. Aina olisi vaan halunnut saada Luminosityn toimimaan - potentiaalia oli niin paljon, mutta sitä ei vaan saatu valjastettua. Kai nää fiilikset on jossain määrin normaaleja ja hälvenee ajan kanssa, kun vaan saa ittensä etiäpäin ja uusia haasteita kohti. Niistä uusista haasteista toivottavasti voisinkin kirjoitella jo suht pian.

Haluaisin kiittää erityisesti bändikavereitani Perttua, Pokkaa, Eetu-Pekkaa, Jere-Pekkaa ja Juha-Pekkaa (Kyllä, välillä tosiaan meinasi muuttaa oman nimenikin "Nesti-Pekaksi", mutta ehkä parempi näin). Noi on kaikki hienoja muusikoita ja toivottavasti jaksavat soittimiaan rämpyttää tai hakata jatkossakin.. Erityiskiitos tietysti Pertulle, kun alunperin ylipäätänsä otti mut bändiin ja teki hienoja biisejä ison liudan.. harmi, että niistä niin moni jäi kuulematta. Mietin viime yönä, että ketkä kaikki tässä on vuosien varrella jeesaillut ja niitä nimiä tuli niin paljon, että haluan vaan kiittää kaikkia - kyllä te tiedätte itsekkin. Kiitos keikoilla käyneille, faneille ja meihin uskoneille - valitettavasti jää fiilis, että on jouduttu teidät pettämään.

Lauantaina annan kuitenkin kaikkeni, niinkuin varmasti muutkin.

"I live forever for these moments
I seek until my hearts stops beating
For the one I belong, who can save me
Who can see the world like I can

Wounded by the fall
Frozen by the winter
Woken by the spring
Longing for the sun

I live as long as the ocean can carry me
I cry till I can see the world like thee"

2007-2012